One shotteja

Viimeinen päivä

Katselin sua, ku sä hymyilit. Mä hymyilin takaisin. Sä otit mua kädestä kiinni ja me juostiin pitkin kävelykäytävää. Sun naurus kiiri ilmassa. Mäki yhdyin nauruun. Silloin kaikki oli vielä hyvin. Mä en olis osannu aavistaa, että kaikki muuttuis pian.

Me juostiin autotien yli, eikä katottu eteemme. Mä kuulin vaa tömähyksen ja sen jälkeen kaikki pimeni. Mä kuulin sun kauhistuneen huudon. Mä tunsin suunnatonta kipua. Sun lämmin kätes ei enää pitäny mun kädestä kiinni. Mä olin yksin. Yksin pimeässä.

Mä aukaisin toisen silmäni. Valkonen valo häikäs mun silmän ja suljin sen heti kiinni. Mutristin suutani. Kädessä mä tunsin kipua. Siihe sattu, ku mä liikutin sitä. Yhtäkkiä mä kuulin oven avautuvan nopeasti ja jonkun tulevan sisään. Se joku hääri mun ympärillä, kyseli kaikkee, mut mä en vastannu mitään. Mun päässä oli vaan yks kysymys; missä sä olit? Mä avasin silmäni ja näin jonkun hoitajan, joka katto jotain koneesta. Mä aukaisin suuni kysyäkseen, mut ääntä ei tullu. Mä suljin suuni ja kyyneleitä alko virtaamaan mun silmiin. Millon viimeks mä olinkaan itkeny? Sillon, kun mun koira oli kuollut. Sen jälkeen sä olit tullu mun elämään ja valassu sen pimeän tien, jota mä olin kulkenu ennen sitä. Mutta nyt musta tuntu, et, mun sydämestä oltais otettu palanen pois.

Lääkärit kävi mun luona päivittäin. Mä olin kuulemma joutunu auton alle. Mun käsi oli vielä kipee, mut mä pystyin jo liikuttaa sitä. Mä en ollu kuulunu susta mitään. Ihan kuin sä olisit kadonnu. Vaikka mun kaverit kävi mun luona joka päivä, kukaan ei hiiskunutkaan susta. Mulla oli sua niin ikävä, et, olin koko ajan surullinen. Kaikki luuli, et, mä olin masentunu, ku en puhunu enää mitään.

Mä pääsin pois sairaalasta parin päivän päästä. Susta ei ollu edellekkää kuulunu mitään. Kun mä pääsin kotiin, mä näin meijän ruokapöydässä lehden, jonka otsikko sai mun sydämen itkemään. ”Kaksi nuorta juoksi autotielle. Toinen loukkaantui ja toinen kuoli, kun hän oli pelastanut ystävänsä.” Huusin tuskasta ja lyyhistyin lattialle. Mä painoin käteni kasvoihini ja itkin. Itkin siitä tuskasta. Sä olit uhrannu oman henkes pelastaakseks mut. Mielummi mä olisin kuollu sun puolesta, mutta se oli nyt liian myöhästä. Annoin kaike itkun tulla. Äiti kiljas kauhistuneena, kun se näki mut itkemässä lattialla. Se tuli mun viereen ja otti mut syliin. Mä ravistin itseni pois ja juoksin ylös. Mä rojahdin mun sängylle ja otin mun ja sun kuvan. Siinä me hymyiltiin ja sun käsi oli mun harteilla. Meillä oli sillon vielä kaikki hyvin.

Viikot kulu. Sato kaatamalla. Mä katoin, kun sadepisarat valu alas pitkin ikkunan lasia. Ikkunasta heijastu mun surulliset kasvot. Ne oli ollu surulliset siitä lähtien, kun sä… Kyyneleet alko virtaamaan mun kasvoja pitkin, kun aattelin sitä. Mä nyyhkytin hiljaa, niinku aina ennenkin. Ei kukaa kuullu tai huomannu mun surua. Mulla oli sua kamala ikävä, mutta sä et tulis takasin, vaikka mä tekisin mitä. Äiti oli vieläkin ihan järkyttyny, kun mä en puhunu edelleen mitään. Mä en ollu käyny koulussakaan, eikä kukaan ollu pakottanukkaa mua sinne. Kaikki ties, et mulla oli sua kamala ikävä.

Mä avasin meijän ulko-oven ja lähin kävelemään pimeää metsää. Mä kävelin siellä. Sade oli kastellu mut jo ihan kokonaan, mutta mä en välittäny. Mulla oli vaan yks asia mielessä ja se oli sä. Mä aloin juosta. Risut repi mun paljaita jalkoja. Mut mä en välittäny. Mä en ollu välittäny enää mistään pitkään aikaan. Kuusien oksat paiskautu vasten mun kasvoja. Viimein mä tulin mun päämäärään, kalliolle. Siellä mä ja sä oltiin tavattu ekaa kertaa. Mä olin heilutellu jalkoja ja katellu, kun lintuparvi lensi taivaalla. Sillon oli ollu kesä. Mä olin kuullu takaani askelia ja sit olin kääntyny kattomaan taakse. Sä olit seisonu siinä puna kasvoillas. Sä tulit mun viereen ja me katotiin ihan hiljaa taivasta. Kyyneleet ei tuntunu loppuvan. Mä astelin sen kallion kielekkeen reunalle. Taivas oli harmaa. Ihan ku seki olis itkeny mun puolest. Mun hiukset oli kiinni mun naamassa. Mä pyyhkäisin mun otsatukkaa sivummalle, et, näkisin jotain.

Mä tiesin, mitä mä tekisin. Mä en kestäny enää tätä ikävää ja tuskaa. Mä astuin alas kalliolta. Mä annoin mun kehon pudottautua ihan rauhassa kohti maata. Putoaminen tuntu niin hitaalta. Kun mä viimein paiskauduin vasten maata, mä en tuntenu enää mitään. Mun kasvoille kaartu hymy. Mä tiesin, et, pääsisin nyt sun luokse. Mun silmät lasittu vähitellen ja sydän pysähty. Mä olin matkalla sun luokses. 

Hyvästi

Musta ori katsoi minua ystävällisesti ja luottavaisesti. Sen korvat olivat kääntyneet eteenpäin. Se hörähti ja otti yhden askeleen eteenpäin. Sen karva värähteli hyttysten laskeutuessa mustaan, kiiltävään karvaan. Tiesin, että se halusi sanoa minulle jotain. Mutta se ei osannut muodostaa sanoja. Olihan se villihevonen. Se oli elänyt pitkän ajan yksin, mutta sitten se törmäsi minuun. Muistan sen vieläkin. Olimme kohdanneet pari vuotta sitten, kun olin ollut ihastelemassa luonnon kauneutta. Ori oli aluksi katsonut minua etäältä, mutta se oli utelias ja halusi tietää, mikä minä olin. Säikähdin, kun yhtäkkiä ori seisoikin edessäni. Se laski päätään alas ja katsoi minua uteliaasti tummilla silmillään. Sen jälkeen olimme tavanneet päivittäin. Lähennyin oriin kanssa päivä päivältä ja sekin oppi luottamaan minuun.

”Kerro, mitä haluat sanoa, en minä sitä voi tietää”, sanoin oriille rauhallisella ja pehmeällä äänellä. Tästä pääsemmekin tähän ”lahjaani”. Olin pienempänä huomannut, että pystyin puhumaan eläinten, etenkin hevosten kanssa. Pienempänä olin leikkinyt, että osasin puhua koiramme, Pyppen, kanssa. Se oli jo vanha, eikä jaksanut leikkiä. Pyppe vain makasi aina meidän kuistillamme. Olin vain tervehtinyt sitä. Pyppe oli nostanut päätään ja oli tervehtinyt minua. Olin ollut siitä aluksi hämmentynyt ja säikähtänyt. Mutta pian totuin siihen.

Hevosten kanssa pystyin myös tuntemaan saman, kuin ne. Pystyin myös muodostamaan niiden mieliin sanoja ja kuvia. Kuvasarjoja minun oli vieläkin vaikea pystyä muodostamaan. Musta ori oli ärtynyt, kun hyttyset kiusasivat sitä, mutta samalla se oli ahdistunut. Ori lähetti mieleeni yhden ainoan sanan: Kasper. Hymyilin orille. Tunsin oriin omahyväisen ilon, kun se oli pystynyt kertomaan minulle nimensä.

Käännyin ympäri, kun kuulin jonkin sanovan nimeni. Pelko tunkeutui kehooni. Kasperkin tunsi pelkoni ja hermostui. Se liikkui koko ajan paikallaan ja sen silmät muljahtelivat.

”Mene!” huusin Kasperille ja varmuuden vuoksi juoksin vähän oriin päin. Kasper katsoi hetken epävarmana minua, mutta totteli. Se nelisti villisti metsään päin, kohta se katosi sinne. Huokaisin raskaasti ja valmistauduin ottamaan vastaan tulijan.  Kuulin rasahduksen, kun joku astui risun päälle ja se meni rikki. Tutut kasvot ilmestyivät näkyviin ja väläytin hänelle hymyn.

”Susanna, mitä sinä täällä teet?” poikaystäväni, Jason, kysyi uteliaana ja huolissaan. Ymmärsin kyllä hyvin hänen huolensa; olin vain yhtäkkiä lähtenyt mitään sanomatta metsään. Olin kuullut orin kutsuvan minua ja minun oli pakko käydä varmistamassa, että sillä oli kaikki hyvin. En ollut kertonut Jasonille mitään ”lahjastani”. Pelkäsin, että Jason säikähtäisi siitä ja suuttuisi minulle, kun en ollut kertonut hänelle aikaisemmin.

”Minun oli vain pakko nähdä vielä kerran luonnon kauneus”, vastasin. Jason näytti uskovan sen. Olimme päättäneet muuttaa Jasonin kanssa yhteen. Äiti oli aluksi vastustellut sitä, mutta vähän ajan päästä hän tottui ajatukseen. Minua harmitti, kun en ollut päässyt Kasperille kertomaan asiaani. Toivoin, että ori olisi tarpeeksi rohkea näyttäytymään talomme lähellä, koska en voisi toista kertaa kadota tänne. Lähdimme Jasonin kanssa käsi kädessä pois niityltä, joka oli ollut minun ja oriin kohtaamispaikka.

Nojailin tylsistyneenä käteeni ja katselin huoneeni ikkunasta ulos. Huoneestani oli suora näkymä metsään. Toivoin, että näkisin oriin vielä siellä. Jason oli lähtenyt kaupunkiin hakemaan tänne jotain, mitä äitini oli käskenyt hänen hakea. Heti, kun olimme saapuneet takaisin, olin lukittautunut huoneeseeni. 

En tiedä, kuinka paljon kello oli, mutta näin liikettä metsän varjoissa. Nousin ripeästi ylös ja juoksin alas. Ilmeisesti oli jo aika myöhä, sillä äiti oli jo nukkumassa, koska häntä ei näkynyt olohuoneessa. Jasoniakaan ei näkynyt vielä. Aukaisin oven ja suljin sen perässäni. Juoksin talon taakse. Kivet pistelivät jalkapohjiani, koska ei ollut ottanut kenkiä mukaan. Pysähdyin metsän eteen. Näin illalla se näytti synkältä ja pelottavalta. Siristin silmiäni ja yritin nähdä edes vilauksen hahmosta, joka oli äsken ollut siellä. Mutta en nähnyt mitään. Näit harhoja, ääni päässäni sanoi, ei siellä ollut ketään. Korkeintaan vain jänis tai joku muu, joka pelästyi sinua. Silti minusta tuntui, että jokin tarkkaili minua. Käännyin ympäri lähteäkseni, mutta sitten kuulin rasahduksen. Käännyin uudestaan metsään päin ja silloin näin Kasperin. Ori oli iloinen, kun olin saapunut, mutta samalla sitä pelotti olla näin lähellä ihmisasumusta. Vakuuttelin hiljaa sille, että sillä ei ollut mitään pelättävää, kun olin sen kanssa ja ori rauhoittui vähäsen.

”Minä lähden”, sanoin sille. Tunsin, kuinka ori yritti ymmärtää. Yritin sen sanoa sille mahdollisimman yksinkertaisesti. Kun ori vihdoin ymmärsi, tunsin sen surun itsessäni. Sen mielestä en saisi lähteä, koska silloin sillä ei ollut mitään, kenen kanssa puhua. Kerroin sille, että se voisi löytää tamman ja perustaa lauman, mutta ori torjui ajatukseni.

”Minun on vain pakko lähteä”, sanoin ja tunsin silmieni kostuvan. Kasperin mielestä minun ei ollut pakko lähteä, vaan minä halusin hylätä sen.

”En tietenkään halua hylätä sinua!” huudahdin ja ensimmäiset kyyneleet tippuivat poskiani pitkin maahan. Kasper uskoi minua, mutta silti tunsin sen olevan minulle hieman vihainen. Ori hörähti minulle surullisesti hyvästi ja kääntyi, se katosi metsän pimeyteen. Luulin, etten näkisi mustaa oria enää ikinä. Annoin kyynelten valua ja lyyhistyin maahan. Minun tulisi oria ikävä. Kasper oli minulle kuin veli. Hän oli puolet sydämestäni.

20 vuotta oli kulunut. Olin nyt 36-vuotias. Olimme menneet Jasonin kanssa naimisiin ja olimme nyt onnellisesti yhdessä. Me olimme saaneet kaksi lasta, Saran ja Jaken. Molemmat olivat nyt 10 vuotta. Sen päivän jälkeen, kun olin sanonut Kasperille hyvästit, en ollut puhunut eläinten kanssa, etenkään hevosten. Aina, kun näin jonkun hevosen, kyyneleet valuivat kasvojani pitkin. Jokainen hevonen vain muistutti uljasta ja rohkeaa Kasperia. Jason ei tiennyt vieläkään kyvystäni, en ollut uskaltanut kertoa siitä hänelle.

Istuin auton kyydissä, pelkääjän paikalla ja katselin tuttuja maisemia. Sara ja Jake olivat takapenkillä. He olivat varmaan nukahtaneet, koska ikinä ennen he eivät olleet näin hiljaa. Olimme menossa katsomaan äitiäni pitkästä aikaa. Vatsassani lenteli perhosia, kun käännyimme kotitielleni. Yritin tähyillä metsään, mutta en nähnyt vilaustakaan Kasperista. Mitä oikein ajattelit? tuohtunut ääni päässäni kysyi, luulitko tosissasi, että Kasper odottelisi sinua ikuisesti? Minusta tuntui, että näkisin Kasperin vielä.

Päivä oli kulunut leppoisasti. Äiti oli ilahtunut, kun olimme tulleet piristämään hänen yksinäistä elämäänsä. Hän oli tyytyväinen minuun, koska minusta oli kasvanut hyvä äiti. Huoneeni ei ollut muuttunut paljoa; sinne oli vain muodostunut pölyä ja hämähäkin seittejä. Muistoja kertyi mieleen, kun astelin huoneeseen. Muistin nyt niin selvästi viimeisen päivän täällä. Odotin koko päivän, että Kasper saapuisi, mutta se ei tullut. Tunsin pettymyksen sisälläni.

Yöllä heräsin outoon tunteeseen. Sydämeni hakkasi entistä kovemmin. Nousin vaivalloisesti ja unen pöpperöisenä ylös ja astelin ikkunan äärelle. Kesäyöt eivät olleet kovin pimeitä, joten näin hyvin metsään. Minua pelotti tämä tunne, se oli jotenkin tuttu, mutta samalla vieras. Kävelin hiljaa ulko-ovelle ja aukaisin sen. Vedin syvää henkeä, kun vedin kesäyön raikkautta nenääni. Menin istumaan puutuolille terassilla ja katselin, kun aurinko oli värjännyt taivaan oranssiksi ja violetiksi.

Ei mennyt kauaakaan, kun näin sen tutun hahmon kävelevän hitaasti pihatietä talolle päin. Kyyneleitä kohosi silmiini ja nousin ylös. Aloin juosta mustan hahmon luokse. Suuni suli hymyyn. Juoksin suoraan halaamaan lämmintä ja pehmeää kaulaa.

”Minulla oli kamala ikävä sinua”, sanoin mustalle orille. Irrottauduin ja katselin Kasperia. Se oli muuttunut; sille oli kertynyt jo ikää. Se oli laihempi, kuin ennen. Sen jalat näyttivät hennoilta, ihan kuin ne pettäisivät koska tahansa. Sen karva oli vähän vaaleampi. Mutta silti, minua tuijotti samat tummat ja ystävälliset silmät. Kasper kertoi, että sekin oli ikävöinyt minua. Se oli käynyt joka ikinen kerta siitä päivästä lähtien katsomassa, olinko saapunut kotiin. Joka kerta sen pettymys oli ollut suurempi. Se kertoi minulle, että sen oli ollut pakko tulla katsomaan viimeisen kerran, olinko tullut ja jos olin, niin sanomaan hyvästit. Tuo lause sai minut hämilliseksi, miten niin ”viimeisen kerran”? Ennen kuin ehdin kysyä asiaa, ori kaatui maahan. Se katsoi minua luottavaisesti ja tunsin sen hyvän olon kehossani. Vähitellen Kasperin hengitys tasaantui ja kohta en enää kuullut mitään. Sen silmät lasittuivat. Lyyhistyin Kasperin viereen ja sivelin sen pehmeää kaulaa. Kyyneleitä valui silmistäni. Kasper oli taistellut kuolemaa vastaan vuokseni. Se oli halunnut nähdä minut viimeisen kerran ja sanoa hyvästit.

”Hyvästi, Kasper”, kuiskasin sen korvaan tuskin kuuluvalla äänellä. Musta ori oli poistunut luotani. Nousin ja lähdin kävelemään sisälle. Ennen kuin avasin ulko-oven, katsoin vielä kerran taakseni. Kasperin ruumista ei enää näkynyt, se oli hävinnyt. Kun suljin silmäni, näin edelleen sen mahtavana ja voimakkaana. Se oli minulle aina se sama uljas ori, johon olin törmännyt monta vuotta sitten. Tunsin Kasperin läsnäolon. Kasper ei ollut hylännyt minua, se tulisi olemaan luonani, ikuisesti. 




Ein Versprechen ist ein Versprechen

Mä istuin puisella penkillä keskellä puistoa ja itkin. Kyyneleitä valu mun poskia pitkin ja putos käsiin. Onnellisia pareja käveli mun ohitse koko ajan. Mä katselin niitä katkerana. Miksi muut oli onnellisia, mut mä en? Kaikki oli musertunu. Mulla oli ikävä sua. Mä menin väkisinkin muistoihin. Meille oli kertyny monta ihanaa ja monta surullista muistoa, mutta ihanimpia muistoja oli enemmän.

Mä juoksin pakoon. Mä olin vahingossa pamauttanu vesipallon Johnnyn päälle ja jätkä oli ihan litimärkä. Tämä uhkasi murhata mut, kunhan saisi kiinni. Kiirehtiessäni en katsonut eteeni ja törmäsin suhun. 

”Sori, mut hei, äkkiä pois tieltä tai tulee ruumiita!” huusin sulle ja aukaisin lähimmän oven. Se sattui olemaan siivouskoppi. Vetäsin sut mukaan ja pamautin oven kiinni.

”Nyt sitten hiljaa”, kuiskasin. Pysyit onnekseni hiljaa. Yleensä puhuit taukoamatta. Nyt olimme niin hiljaa, että kuulin vielä sydämeni hakkaavan voimakkaasti rinnassani. Hengitin vielä hengästyneesti. Siivouskoppi oli pimeä, enkä nähnyt sua. Yhtäkkiä tunsin jonkun liikkuvan selässäni.

”Öhöm. Käsi pois”, sanoin.

”Ei se oo mun käsi”, sanoit takaisin ja saatoin kuvitella perwon ilmeesi. Se joku liikkui edelleen selässäni. Pinnani alkoi pikku hiljaa palaa.

”Nyt se käsi pois, tai tulee ruumiita”, sanoin vähän kovempaa, kuin äsken. Sä naurahdit. Se joku liikkui paitani alle. Ojensin toista kättäni ja sain vastaani jotain pehmeää. Puristelin sitä hetken käsissäni.

”Auh! Älä purista mun poskee!” sä huudahdit ja vetäisit käteni pois. Melkein repesin nauruun.

”Eti valokatkasija”, komensin. Kuulin edessäni ryminää ja se joku hävisi paitani alta. Käteni haroivat avuttomasti ilmaa etsiessään valokatkaisijaa. Viimein näin valoa. Valo häikäisi pienen huoneen, jossa olimme. Kun mun silmät oli tottunu valoon, mä näin sut pidättelevän naurua. Katsoin sua kysyvästi.

”Tota, onko sulla noin kuuma?” sä kysyit ja pyöräytit huulikoruasi. Tuhahdin. Ilmeisesti olin hikoillut koko ajan. Aukaisimme oven. Johnnya ei enää näkynyt, hän oli mennyt ohi.

Hymyilin väkisinkin. Pari viikkoa tuosta tapahtumasta olimme alkaneet seurustelemaan. Alkoi sataa. Monta paria juoksi sateenvarjon alla edestäni. Siitä muistuikin mieleeni:

Koulu loppui juuri. Satoi kaatamalla. Mä ja sä nauroimme ja juoksimme erään puun alle suojaan sateelta. Meidän välit oli lähentyneet päivä päivältä. Suhun saatto luottaa ja kertoa salaisuuksia. Sä pidit mun salaisuudet, etkä kertonu kenellekään. Viime päivinä mä olin alkanu tuntemaan sua kohtaan erityistä lämpöä, kenties rakkautta. Sä olit söpö, ihana, hauska, mukava, luotettava, rehellinen…

”Lähetäänkö jo?” sä kysyit kärsimättömänä. Niin, tänään oli oudon kylmä päivä, mutta silti satoi. Nyökkäsin. Lähdimme kävelemään sateenvarjoni alla pitkin kotiani. Sä olit alkanu saattaa mua joka päivä kotiin.

”Susanna, oota”, sä tartuit mua kädestä ja mä käännyin suhun päin. Katsoin sua kysyvästi. Sä olit saattanu jo mut mun talon pihalle. Satoi edelleen. Sä purit huultas. Yhtäkkiä sä lähenit ja sun silkinpehmeät huulet painautu mun huulia vasten. Mä jähmetyin paikoilleni. Pian mä sain kerättyäni itseni ja vastasin suudelmaan. Mun kädet kietoutu sun niskan taakse. Sä kiersit kätes mun lantion ympärille. Kaikki muu katos meijän ympäriltä, oli vain mä, sä ja sade. Se oli romanttista, saada ensimmäinen suudelma sateen keskellä ja vieläpä sun kanssa.

Sä olit aivan uskomaton! Yllätit mut sillon täysin. En olis ikinä osannu aavistaa, että sä suutelisit mua sinä päivänä. Mun hiukset liimautu vasten mun kasvoja, niistä tippu pieniä sadepisaroita maahan. Vaikka mä olin ihan läpimärkä, mä en menny sadetta pakoon. Se itki mun kanssa. Seuraavana päivänä tuosta tapahtumasta, susta tuli mun ikioma poikaystävä. Sun veljes alko, liikkumaan tyttöystävänsä kanssa, mun ja sun seurassa. Ei se haitannu yhtään. Ne oli hyvää seuraa ja hauskaaki. Sitten muistin ensitapaamisemme. Se oli kovin… erikoinen.

Juoksin kotiin päin. Kesäloma oli alkanut ja halusin äkkiä päästä kotiin, koska paras serkkuni, Emily oli tulossa meille tänään. Luultavasti hän oli jo meillä. Juoksiessani mä en katsonut eteeni ja pian löysin itseni suuresta ojasta. Yritin päätä ylös, mutta reuna oli korkea. Rojahdin istumaan maahan ja huokaisin. Mä toivoin, että joku tulisi auttamaan mut ylös täältä.

En tiedä kuinka kauan olin istunut siinä, mutta pian näin varjon takanani. Käänsin päätäni. Mun yläpuolella oli joku poika. Se hymyili mulle.

”Voisitko auttaa mua?” kysyin epätoivoisesti. Se jätkä hyppäsi alas ja otti mun lantiosta kiinni. Se nosti mut ylös ja tuli itekki perässä, kun oli saanut otettua vauhtia. Hymyilin pojalle ja kiitin tätä.

”Eipä mitään, saankos kysyä neidin nimeä?” poika kysyi ja pyöräytti huulikoruaan.

”Susanna.”

”Okei”, poika sanoi ja lähti kävelemään poispäin.

”Oota! Mikä sun nimes on?” kysyin ja otin tämän parilla juoksuaskeleella kiinni. Poika virnisti. Sen ruskeet silmät kiilsi.

”Mä uskon, että me tavataan vielä. Etköhän sä saa mun nimen selville”, poika sanoi. Pysähdyin ja poika jatkoi matkaansa. Hymähdin. Salaperäinen jätkä.

Kyllähän me siitä vielä tavattiin. Meistä tuli nopeasti ystävät. Hymyilin muistoille. Niitä oli tosiaankin kertyny tosi paljon. Kerran, kun seurustelimme, mä ja sä käveltiin hiekkarannalla auringonlaskussa. Se oli ihanaa. Sinä päivänä sä suutelit mua toisen kerran. Ja kerran, mä sain seurata, kun sä pongasit eräissä bileissä joka minuutin välein toisen tytön itsellesi. Silloin mietin, että mä en tuu olemaan ikinä yksi noista, mutta rakastuinkin sinuun ja tässä sitä oltiin. Itkin, koska meidän välit oli huonontuneet päivä päivältä. Me erkaannuttiin toisistamme. Mua pelotti se, että kohta me erottaisiin.

Sade lakkasi. Kuulin askeleita vierestäni ja käänsin päätäni. Sä seisoit siinä hymyillen minulle vaivalloisesti. Nousin ylös ja lähdin juoksemaan.

”Susanna!” sä huusit. Mä pysähdyin. Mitä mä tein? Mä halusin sut takas. Mä halusin tuntea sut mun lähellä. Mä halusin sulkeutua sun turvalliseen suojeluun. Mä halusin tuntea sun huulet mun huulilla. Käännyin ympäri. Mä juoksin suoraan sun syliin ja rutistin sua. Sä naurahdit.

”Mä rakastan sua”, sä sanoit. Se oli lupaus, lupaus joka kestää, mä tunsin sen. Hymyilin.

”Mäki rakastan sua, Tom.” 




Viimeinen laukka

Korkea hevonen vei ratsastajaansa yhä nopeampaan laukkaan. Se näytti nauttivan siitä. Korvat hörössä se ylitti tielleen tulevat tukit. Ratsastaja sen selässä oli painautunut harjaan kiinni hymy korvissa. Kimo hevonen totteli ratsastajaansa erinomaisesti. Kuka tahansa, joka olisi nähnyt tämän nopean parivaljakon, olisi ollut kateudesta vihreä. Hevosen neli näytti tasaiselta ja nopealta – sitä se olikin. Metsän vilistivät ratsastajan vihreissä silmissä. Kimo hevonen luotti päättäväiseen ratsastajaansa. Vaahtoa pärskyi hevosen kiiltäville kupeille.

”Hei Sussi!”

Susanna kuuli ystävänsä huudon, kun hän ravasi hevosen kanssa tallin portista sisään. Susanna pysäytti hevosen. Sierra juoksi minkä jaloistaan pääsi Susannan luokse. Sierra hymyili hänelle hengästyneenä.

”Miten meni?”

Susanna taputti kimon hevosen kaulaa. Hevonen pärskähti ja kaarsi kaulaansa, pureskellen samalla kuolainta.

”Optima kehittyy koko ajan, siitä tulee todella hyvä”, Susanna vastasi. Sierra väisti, jotta kimo hevonen pääsisi kävelemään eteenpäin. Susanna laskeutui Optiman selästä ja otti mustat, nahkaiset ohjat sen kaulalta. Susanna lähti taluttamaan rakasta hevostaan Sierra vierellään.

    Tallissa olijat kääntyivät katsomaan, kun Susanna talutti Optiman karsinaansa. Ori näytti tyytyväiseltä, kun Susanna otti suitset pois. Susanna laittoi ne karsinan vieressä olevaan koukkuun. Hän aukaisi satulavyön ja laittoi jalustimet siististi. Susanna lähti viemään Optiman tummanruskeaa satulaa satulahuoneeseen.

    Palatessaan Susanna kohtasi mustahiuksisen Miken. He tervehtivät.

”Miten Optima meni? Kuulin, että aiot osallistua sen kanssa niihin kenttäkisoihin”, Mike kysyi uteliaisuutta äänessään.

”Hyvin, paitsi loppua kohden se alkoi hyytyä. Alussa pitää mennä hiljempaa ja lopussa nopeampaa”, Susanna hymähti ja lähti takaisin kimon hevosensa luokse, joka odotti jo ruokaa. Matkalla oriin karsinalle Susanna otti sinisen sangon, johon Jenny oli laittanut Optiman ruuan. Hevonen hirnahti, kun se näki, mitä sen omistajan kädessä oli.

    Kimo ori rouskutti tyytyväisenä karsinassaan ja Susanna istui penkillä, syöden punaista omenaa. Susanna oli treenannut tiuhaan tahtiin hevosensa kanssa, koska hän halusi päästä Optiman kanssa viikon päästä pidettäviin kisoihin. Mikekin oli treenannut heidän kanssaan mustalla friisiläisellään, Shadowilla, mutta tamman jalkaan oli tullut haava, joten sillä ei voinut vähään aikaan ratsastaa. Se harmitti Susannaa, koska Mike oli hauskaa juttuseuraa.

Susannaa suoraan sanoen jännitti, kun hän ajatteli tulevia kisoja. Ne olisivat hänen ja Optiman ensimmäiset kenttäkisat.

Kotona ei taaskaan ollu ketään. Äiti on töissä, Susanna ajatteli sulkiessaan oven perässään. Talo tuntui nukkuvan, mistään ei kuulunut pienintäkään ääntä – lukuun ottamatta Susannaa. Vaaleahiuksinen tyttö meni keittiöön ja otti jääkaapista salaattia. Hän meni pöydän ääreen ja alkoi hitaasti syödä sitä.

    Susannan äiti oli aina kiireinen. Hän oli töissä paikallisessa lehdessä. Susannan äiti tuli yleensä kotiin vasta illalla. Susannan isä oli kuollut kolarissa viisi vuotta sitten, mutta se oli jättänyt syvät arvet hänen äitiinsä. Ennen äiti puhui Susannan kanssa usein, mutta nykyään he vain vaihtoivat kuulumiset ja siinä se olikin. Susannalla oli ikävä vanhoja, hyviä aikoja.

    Illalla, ennen nukahtamistaan, Susanna ajatteli taas tulevia kisoja, hänellä oli aavistus, että jotakin tapahtuisi ennen niitä. Hän ei tiennyt, kuinka oikeassa olikaan. Susanna nukahti. Unessa hän ja Optima voittivat ensimmäisen palkinnon.

Aamu alkoi sumuisena. Sumu oli vallannut tallin ja Susanna ei meinannut nähdä, minne ajoi pyörällään. Talli näytti aavemaiselta sumun keskellä.

    Susanna napsautti valot päälle. Pari hevosta kääntyi katsomaan tulijaa unisena. Yksi hevonen hirnahti ja katsoi iloisesti, kun Susanna saapui hänen luokseen. Kimo hevonen hamusi Susannan kättä.

”Voi sinua, Optima! Olet paras hevonen, tiedäthän sen”, Susanna kuiski hevoselleen. Hän painoi päänsä sen pehmeää poskea vasten. Optima kuopaisi maataan, se paloi halusta juosta. Susanna naurahti.

”Ei vielä rakas, sinun täytyy odottaa.”

Optima hörisi ja katsoi korvat hörössä tallin ikkunasta pihalle. Jenny on tulossa, Susanna ajatteli. Hän oli oikeassa; ruskeahiuksinen nainen ilmestyi kiiltävissä ratsastussaappaissa talliin. Hän hymyili Susannalle.

”Aiotko tänään mennä ratsastamaan?” Jenny kysyi. Susanna nyökkäsi.

”Sumu ei hälvene iltaan mennessä, ole varovainen”, Jenny jatkoi ja Susanna saattoi kuulla huolen hänen äänestään.

Optima seisoi kiltisti odottaen, kun Susanna lyhensi jalustimia. Ori pureskeli malttamattomana kuolainta, ja kun se kuuli selästään maiskautuksen, se lähti reippaasti kävelemään sumuiseen metsään päin. Hitaasti ratsastaja ja hevonen poistuivat tallinpihalta, niin kuin he olivat tehneet aina ennenkin, mutta he eivät aavistaneet, että tämä olisi heidän viimeinen kertansa.

    Susanna tunsi Optiman jännittyvän allaan. Hän antoi oriille pohkeita ja kimo hevonen siirtyi pehmeään laukkaan. Susanna myötäili hevosensa liikkeitä. He kulkivat nopeasti metsäpolkua pitkin. Susanna näki edessään punaisen merkin ja käänsi hevosensa sinne päin. Optima tunsi reitin, mutta sumun läpi se ei nähnyt, mutta se luotti ratsastajaansa.

    Ensimmäinen este, tukki, ilmestyi heidän eteensä. Optima hyppäsi sen yli kevyesti ja Susanna kannusti hevostaan nopeampaan laukkaan. Seuraavankin esteen he ylittivät leikiten. Susanna muisti, että nyt tulisi aika leveä oja. Optima hyppäsi. He lensivät ojan ylitse ja jatkoivat matkaa, kohti omaa tuhoaan.

Se ilmestyi yhtäkkiä heidän eteensä. Susanna ei ollut muistanut, että jos he jatkaisivat suoraan, eteen tulisi rotko. Optima ei kerennyt hiljentää tarpeeksi, vaan he syöksyivät alaspäin. Susanna puristi ohjia käsissään ja sanoi viimeisen lauseensa:

”Rakastan sinua, Optima.”

Sitten he paiskautuivat vasten kovaa maata. Susannan silmissä pimeni. Hän ei tuntenut enää mitään. Se oli hänen ja Optiman viimeinen laukka.   

Syksyn taikaa

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi lentää, tuntea hiuksesi lentävän mukana ja tuulen kosketus kasvoillasi?

                      Zimt ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Se kuunteli jok’ikistä apuani ja totteli käskyjäni. Se hyppi esteet toisensa jälkeen hyvin ja pehmeästi. Minusta tuntui, että en haluaisi tämän ikinä loppuvan, samalla tunsin lentäväni.

                      Muut tuijottivat meitä häkeltyneinä. Tunsin voitonriemua sisälläni, kun näin Nickin katsovan minua ihaillen.

                      Suoritin radan virheittä ja aikakin taisi olla kohtuullisen hyvä. Taputin kimon ruunan kosteaa kaulaa ja menin portista ulos muiden luokse.

"An, mitä tapahtui?" ystäväni Rose kysyi silmät laajenneina hämmästyksestä. "Zimt ei ole koskaan mennyt noin hyvin."

Tunsin ilon kuplivan vatsassani vastatessani:

"En tiedä, mutta se oli loistava!"

Taputin uudestaan Zimtin kaulaa. Ruuna taivutti kaulaansa kouluhevosen tavoin ja puri kuolaimia. Jenny nousi penkiltään ja vilkaisi meihin kaikkiin tyytyväisenä suorituksiimme. Hänen katseensa viipyi hetken minussa ja Zimtissä.

"No niin, nyt kaikki ovat suorittaneet sadan ja saaneet maistaa esteratsastajan arkea. Menkää loppukäynnit maastossa ja viekää sitten hevoset talliin!"

                      Teimme työtä käskettyä ja lähdimme kävelemään pitkin hiekkaista tietä. Annoin Zimtille pitkät ohjat: ruuna taivutti kaulaansa. Nostin jalustimet kaulalle ja venyttelin jalkojani. Nostin katseeni tiehen ja puihin.

                      Syksy teki jo tulojaan - puiden lehdet kellastuivat. Ne olivat värjääntyneet erivärisiksi: punaisiksi, keltaisiksi ja ruskeiksi. Osa lehdistä oli jo tippunut puista tielle. Ne liikkuivat hevosten kavioiden alla. Zimt käänsi katseensa eteen. Se katsoi hetken sinne ja sen jälkeen siirsi katseensa taas maahan. Edessäni Trueno säpsähti. Silmäni suurentuivat kauhusta, kun näin, mitä se teki - nousi pystyyn! Onneksi Nick ei tippunut: hän pysyi selässä nojaten hiukan eteenpäin ja pitäen harjasta kiinni. Trueno laskeutui neljälle jalalle ja Nick kääntyi katsomaan meitä muita päin kysyäkseen, jatkaisimmeko vielä matkaa. Kaikki pudistivat päätään - kukaan ei halunnut jatkaa matkaa.

                      Talli saapui nopeasti eteemme ja veimme hevoset sisälle. Otin Zimtiltä suitset pois. Ruuna näytti helpottuneelta saatuaan kuolaimet pois suusta. Samalla otin satulan pois ja päätin viedä ne heti satulahuoneeseen.

                      Kun tulin pois satulahuoneesta, törmäsin johonkin. Kohotin katseeni - Nick! Henno puna levisi kasvoilleni ja pyysin anteeksi. Nick vain naurahti ja kehui minun ja Zimtin suoritusta. Otin kehut vastaan hymyillen. Nickkin ihmetteli Zimtin käytöstä. Kohautin vain olkiani vastaukseksi ja luistin tilanteesta pois.

                      Aukaisin laitumen portin ja Zimt asteli sisälle. Minä katsoin, kun se kirmasi niityllä. Nojasin porttiin ja mietin Zimtin käytöstä.

                      Hetken mietittyäni ilmeeni kirkastui: sen oli pakko olla syksyn taikaa.