Viiru ♥

Nimi: Viiru
Lempinimi: Viiru, vauva, kulta, mussukka, idiootti, höhlä, makkara, nakki, apina, vaavi, herra Viiru, Viiruliini jne. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ;)
Rotu: Sekarotunen - suomenpystykorvaa ja - ajokoiraa.
Ikä: syksyllä 10.

Viiru

Mä olin 1. lk, ku Viiru tuli meille. Mä muistan sen päivän hyvin selvästi; kun mä heräsin, mä menin alas ja katoin pihalle, sen jälkeen kysyin iskältä, että missä Juppe on (meidän entinen koira). Iskä sitten siihen vastas, että Juppe on leijonakuninkaan taivaassa. Mä en sillon vielä oikeen ymmärtäny sitä, olinhan mä vasta 7 vuotta. Iskä sitten kysy multa, että haluisinko mä toisen koiran ja mä vastasin myöntävästi. Me sitten lähdettiin hakemaan Viirua, kysymättä äidin lupaa, iskän kaverin synnyinkodista.

Kun me päästiin sinne, siellä oli hirveesti koiria, Viirun siskoja ja veljiä. Me mentiin sisälle ja siellä se Viiru oli, katteli hirveen pelokkaana meitä. Iskä meni juttelemaan Viirun omistajien kanssa ja mä istuuduin siihen sohvalle, Viirun viereen. Mä en yrittäny silittää sitä, en ees koskettaa, istuin vaan sen vieressä. Sitte hetken päästä Viiru laitto tassunsa mun käden päälle ja sillon se nainen (en muista enää nimee) sano, että mä oon nyt Viirun ystävä. Me sitten otettiin Viiru ja tuotiin se kotiin. Viiru oli sillon 1-vuotias.

Mä en muista oikeen ekoista vuosista Viirun kanssa mitään, mutta äiti kerto, että sillon ihan ekana yönä meillä, Viiru oli nuollu kaikki Sinin kakkavaipat (Sini oli sillon ihan pieni vauva). Kun meillä kävi vieraita, Viiru juos häntä koipien välissä ruokapöydän alle piiloon, eikä suostunu tulemaan sieltä, ennenkö vieraat oli lähteny. Viiru pelkäs sillon erityisesti miehiä ja me siitä sitten pääteltiin, että Viiru oli saanu keppiä siellä edellisessä paikassa ja siitä johtuen Viirusta oli tullu hirveän arka.

Viiru on ollu mulle aina ihan hirveen tärkee, se on ollu se, joka on ollu aina tukena, kun on tapahtunu jotain kamalaa ja se, jolle mä oon ensimmäisenä kertonu asiat. Viiru on ollu mulle vähänku pikkuveli, mutta samalla mun oma vaavi ja mun mies. Ja Viiru ymmärtää mua; sillon, ku iskä kuoli, ni kun olin menossa nukkumaan, Viiru tuli lohduttaan mua; mun käsi retkotti sillei sängyn yli, ni Viiru alko puskemaan sitä kuonollaan. Ja aina kun itken sen seurassa, se kattoo mua sillei, et mikä nyt on ja yrittää olla mulle mieliks.

Ja nytkun vertaa Viirua, millanen se on nyt ja millanen se oli sillon, se on muuttunu aivan hirveesti; nykyään jos tulee vieraita, se ei ees enää välttämättä mene ruokapöydän alle piiloon ja tulee kuitenkin haistelemaan, mutta on vielä kumminkin aika arka. Ja leikkauksen myötä Viiru on alkanu syömään enemmän - ja se on kyllä näkyny. Mutta on se jo pikkasen laihtunu.

Viirun kanssa oon nyt alottanu tän hyppäämisen ja kyllähän tuo hyppää nuitten yli aika nätisti :)

Viiru on mulle nykyään aivan kaikki. Mä en kestäis, jos se häviäis pois. Onhan Viiru jo vanha, syksyllä täyttää jo 10 ja se ei elä enää kauaa, mutta se on silti tärkee. Mä rakastan sitä koko sydämestäni ja se on aina mulle ensimmäinen, kukaan ei oo ennen Viirua. Ja kyllä Viirustakin näkee, sen silmistä, miten se mustakin välittää.

Minä ja Viiru.